sudenmorsiamen kyyneleillä peitelty on pitkä tie

Anteeksiantoa anovien ruusujen tuoksu huumaa
pyörryttää päätökset
Vetoavat silmät
järjen vallasta syösseet jo kauan sitten
Rakastavat kädet kiertyvät kaulan ympäri kuristamaan
Eivät ne mustelmia jätä
mutta hengitys pysähtyy
Ja minä jään
aina vielä seuraavaan aamuun
Aina ainiaaksi


Lämpimät kädet tahtovat silittää
reidet hellästi sylitellä
Pehmeät sanat
- samettiset melkein -
ovat Beethovenia
verta vuotavan sieluni korville
Ja voi! miten minä janoankaan sinun syliisi
Mutta ikävästi silti kalskahtaa
kaltereiden läpi kuiskattu rakkaudentunnustus


Väsyneet silmät tuijottavat
lohtua näkemättöminä tyhjyyteen
Sylissä lepää palmikkoneule
odottamassa purkuaan
Kireät hartiat vetävät ryhdin kumaraan
Tiskit odottavat pöydällä
Nälkä lounasta
Mutta tänään tyttö on väsynyt
Kuilun reunan spiraaliliukua laskee
pimeyden lempeään ja hiljaiseen syliin
Itkuakaan ei tule
On vain tyhjyys


Hukassa metsässä voi! niin tiheässä
jolle loppua ei näy
Jalat juoksemisesta väsyneet
Hengästys vaihtunut toivottomiin nyyhkäyksiin
Missä on koti?
Onko se vielä siellä?
Onko maailma vielä sama kuin eilen?
Vieläkö jossain joku, joka silittää tahtoisi
juuri minua?


Sydän käpristyy kylmästä
Viima vavisuttaa
harvoja kuivahtaneita lehtiä
Viimeisiä, yksinäisiä
Oksat palelevat alastomina
Kai nekin vain lohduttavaa syliä kaipaisivat
Marraskuu laskee luonnon ylle kuuraverkon;
hiljaa kietoo sisäänsä
Hitaasti tappaa
kauniilla kuolemalla