riko minut että ehjäksi tulla saan

loputon määrä repaleita

irrallaan lepattavat villisti

eikä niihin kerkeä kiinni

käsi herpoaa vaikka hetkeksi saisikin

reunahahtuvista otteen

kaikki hajallaan

sielu vuotaa verta

kuvia jotka näkyvät

mutta joita ei ole olemassa

viivaksi puristetusta suusta ei tule sanoja

eivätkä peuransilmät itke

ja kun kartta puuttuu 

sen voi kai piirtää ihoonkin

oo se kun oot, mä haluun oppii sut

riisutaan hiljalleen kaikki turha

kuoritaan kerros kerrokselta

heitetään sivuun 

rehvakas nauru ja pieni piikittely
lentävät samaan kasaan
ikäväkiukun ja kiirepuuskahdusten kanssa

tuijotetaan toisiamme alastomina

häpeän helmassa kasvaneina

pieninä väsyneinä rikkinäisinä

ujoina ja palelevina pälyilijöinä

ja syleillään toistemme vikoja

silitetään haavoja

vaikkei umpeen saisikaan

hengitetään toistemme puutteita

ja otetaan syliin ne kipeimmät pelot

anna minun nähdä sinut kokonaan

sillä mitä ikinä siellä onkin

minä haluan tuntea sen

rakastaa sitä

tai oikeastaan

tiedän jo rakastavani

kielon kukkia suussa

12.9.

pidä silmät kiinni
ettei sieluun näy sisään
se on niin paljas ja hauras pieni
vedetään verhot eteen

ei se kauaa satu
suu kiinni
nyt ollaan hiljaa paikallaan
se lopettaa kyllä kohta
on lopettanut aina ennenkin

kuvitellaan järvimaisema
aallot liplattamaan
auringonsäde poskea silittelemään
helma tuuleen liehumaan
kilpaa rannan korsien kanssa

ääni vetää takaisin todellisuuteen
kuva särkyy tuhansiin sirpaleisiin
rytmi kiihtyy kuvotuksesta huolimatta
lasittunut katse tuijottaa ei mihinkään
pari kyyneltä karkaa
kasvoilla häivähdys irvistyksestä
kunnes hiipuu pois
tyhjään pehmeään pimeään
johonkin kauas ei mihinkään

huokauksia

14.8.

kun jokainen henkäys sattuu

kun sielu repeytyy

askel askeleelta riekaleisemmaksi

kun ääni huutaa itkee uikuttaa tuskaa

ja kipu tihkuu joka eleestä

onko elämä sittenkin ihme

vai kiusaako maailma meitä heikkoja

kelvottomuutemme tähden tuhoaa

hiljalleen hajottaa

kunnes emme ole mitään

tomua asfaltin koloissa

on sentään kaunis ihminen

16.9.

tänä aamuna minä rakastuin sinuun

ja yhtäkkiä rakastinkin kaikkea

vanhoja taloja

vaaleanpunaista maalia rapistunutta

tiskikaapissa lojuvia muumikulhoja

tulisia lehtiä sateesta märissä puissa

lenkkeilijää ja lenkkarinsa alla loiskuvaa kylmää lammikkoa

pientä touhukasta pyöräilijää sadetakissaan
vanhaa, jykevää kivikirkkoa
surevia miehiä tummissa puvuissaan
tupakat sormien välissä

minusta pidetään kyllä huolta
tässä saan olla ja ihmetellä
maailman sylissä
elämän syleilyssä
juuri tällaisena
korkeamman käsi ohjaa oikeaan paikkaan
sen tuntee vaikkei aina nää
tuntee

tätä paikkaa, näit ihmisii

tämä kaupunki on vieras
ja liian suuri
betoninen sokkelo
ja niin hurjan äänekäs
hälinä ja melu sekoittavat metsäsielun sydämen
saavat sen tykyttämään epärytmeihin
hurjasti huutamaan
antakaa käsi
taluttakaa, näyttäkää tie
älkää jättäkö tänne yksin

ei yksiäkään tuttuja kasvoja
eikä kodikkaita huoneita
olenko minäkään täällä enää minä
vai ihan toiseksi muuttunut
sopeutumisen sumuun hävinnyt