makasin
paikallani ääneti itkin
kyljelläni kyynelehdin
silmät synkiksi sammuneina
hiljaa huuliltani huusin
(kuluiko päiviä vai viikkoja; elinikä tuhatvuotinen?)
kunnes
häikäisee helmeilevä valo
sokaisee sumulapsen
kolostaan kömpivän kuolevaisen
kapuaa pystyyn
tunnustelee jalkapohjillaan vakaana kantavaa maata
sorjan selkänsä suoristaa
ympärystään tutkailee
kuin ensi kertaa katsettaan kierrättäisi
pysähtyy; entisaikain päivistä palasia
pikkuhousut, aamukahvit, katseet, huokaukset
levällään lattialla lepää
piestyn eläimen lailla pieni kasa uikuttaa
työläästi hengittää
sisään
ulos
sisään
hiljaisuus
kumisevat kalliot
jylisee nouseva raivo
sytyttää sumuiset silmät liekkeinä leimuamaan
tyttö on Helvetistä herännyt
Maan perustuksia lujempi
noussut sinut elävältä polttamaan
juokse sinä nyt; minä en enää pakene, en vaikerra
seison omilla jaloillani
en orjantappuraisiin käsiisi enää nojaa
kärsi, sinä Saatanan sikiö
kärsi niin kuin minä olen kärsinyt
jokainen viilto repimällä avaa
kivusta kiemurra
ja tukehdu omaan vereesi
sillä sinun tuskanhuutosi silittää sieluani
