hiljaa huohottava kuolema

yhtäkkiä tuntuu alastomalta

vaikka luulin  

kevään jo pukeneen

talven jäljiltä paljaat oksat 

heleänvehreään verhoon

silti kaikkien edessä alaston

niiden kurjien liattavana

esillä

näytillä

tarjolla

inho vääntää kasvot irveeseen
kuvotus kohoaa kurkkuun

kädet eteen

jalat ristiin

katse alaviistoon

nyt ollaan hiljaa ja kadotaan

shhh

saanhan nilkkamittaisen helman

pitkät hihat ja väljänä liuhuvan neuleen
huivin sydäntä peittämään
ei helle voi häpeää kovemmin polttaa

jos vaatekerrosten välisiin sopukoihin 

ehtisi vielä saada vangittua talteen

ne pienet sielunmuruset 

joita ei ole sieltä ehditty varastaa

(onko niitä enää?)
(veivätkö sittenkin kaiken?)
(kylkiluiden välissä kolisee tyhjyys)

(onko minussa jäljellä enää mitään vain minun?)

 piilossa on tyyntä

katseilta suojassa kauniimpi mieli

olenhan näin pari senttiä lähempänä 

pyhille kelvollista?

pienin askelin puhtaammaksi

onnistuisiko se minultakin harhaan juosseelta?

(entä jos meitä kaikkia odottaakin palaminen)
(entä jos valkeus on valetta kaikki)
(ja me huudamme tuskasta ikuisuuden)

piirrä mitä haluat

toisten välinpitämättömyys

pettymykset

toisarvoisuus

naurunalaisuus

kelpaamattomuus

kaipuu

yksi kerrallaan kilahtavat 

teräksenkovaan kuoreen 

pois kimpoavat

ja maahan putoilevat jalkoihini

on niiden vuoro kiemurrella tuskissaan

sisällä kaiken tyhjyyden keskellä

rihmainen, tumma möykky

jota joskus kai sieluksi sanottiin

vailla sitä on vahvempi

kuolleena elämä on kauniimpaa

kun ei halua mitään

ei tarvitse mitään

ja kun mikään ei enää tunnu miltään

on vihdoin voittamaton

sinisissä silmissä tanssii 

kevättalven hyinen vesi

hymyssä maistuu 

sen toivottoman hölmön
itkevän tytön veri

eikä minuun satu enää koskaan