yöllä en pääse piiloon

viimeisetkin liittoutuvat vastaan;

ihmettelevät kauhistelevat 

silmiään pyörittelevät selän takana

näyttelyesine taivasteltavaksi ja juoruttavaksi

ajetaan se nurkkaan niin nähdään tarkemmin

säälien arvioivat silmät tuijottavat puukon lailla pistäen

eikä katsetta saa riisuttua

antakaa neule huivi mikä vaan mihin hautaudun henkeä vetämään

jokainen sana kaduttaa

nyt ainakin osaan olla varuillani;

enää en puhu niillekään joihin ennen muka sain luottaa

hiljaisuuteeni kuuraannun 

hallan raiskaamien lehtien lailla 

pupillit polttavat reikiä ihoon

omatkin demonit riivaisivat jo kylliksi

jahdattu, puhki tarkkailtu eläinriepu

(aina voi syödä paketin kerralla)

(tyhjyydennälkäänsä)

ilman sua hukun

aurinko kultaa ruskan

lämmittää selkää

säteillään silittää

mutta marraskuun hyinen sumu

vavisuttaa kylkiä

hyhmä ajelehtii verenkiertoa pitkin sydämeen

jäätyy sen ympärille muuriksi

häpeää surua pelkoa

taakseen pelkkä yksinäisyys jää värjöttelemään

minun osakseni ei-toivottuus kai lankesi

kaikilla kun on jo se tärkein

itse jäin yli

hämmentyneenä autiuteen seisomaan

kun en tiedä mikä minusta tekee

niin kovin vääränlaisen

ettei kukaan tahdo tällaista silittää

koskea ja ottaa syliin

ei edes puhella ja kuulla

kädenojennus pelkkä julkinen nöyryytys

vaik aina mun unissa tuut

minä muistan

lämmön

rusketuksen

valoisat illat

elämää kirkkaammat aamut

sinun pehmeän äänesi

lujan sylisi

mustaksi tummuneet silmäsi

miksi työnsit pois?

olit kaikki

vieläkin olet kaikki

hukun kuitenkin

olla puhdas

ajatella vain tahtomaansa

ilman jatkuvaa kiusaajaa

joka kuva toisensa jälkeen

polttaa silmien takusia

saa nykimään ja päätä pudistelemaan

ihan kuin hartioita kohistelemalla

voisi sisäpuoleltakin kaiken saastan saada irti

mutta Luojani, millä sitten?

onko tämä lika sittenkin minuun jo kiinni palanut?

sano ei ei ei, kiellä kaikki

saastaisia ajatuksia

väkisin tunkeutuvat tajuntaan

hennon pinnan puhkaisten

pyörivät pyörivät pyörivät

kunnes oksennus nousee kurkkuun

ja värit sekoittuvat sumuksi

puristan silmät umpeen ja suun viivaksi

pois pois pois niitä yritän työntää

tietäen niiden jäävän

aivan verhon taakse 

odottamaan

väijymään

että hetkellä millä hyvänsä

pääsisivät taas iskemään polttamaan repimään elävältä kappaleiksi

saavat odottamaan hiljaa uikuttaen jotakuta 

päästämään tuskistaan hävinneen saaliseläimen 

joka niin vaivalloisesti hengittää

työläitä hengenvetoja

kuulun kelle vaan, pelkkää fuulaa

en haluu myöntää et se sattuu

ei sen pitäny olla mitään

pidetään vähän hauskaa vapuks

siinä kaikki

"toi on sun hyvä asento"

jep, mulla on niitä yks

enkä enää ikinä oo mitenkään muuten

mun piti olla jo turta

mä luulin että oon

ei mua kiinnostanu

heh

se oli niin kauan kunnes selvis

etten taaskaan kelpaa

montako tarvitaan että lakkaan tuntemasta

monennestako kerrasta uskon

(puhelimesta on tila loppu ja mä sekoon)

(tää on saatava pois)

(ekaa kertaa pitkään aikaan haluun nollata)

(repiä raastaa rikkoa silpoa kaiken ulos)

eikä tästä voi puhua

ei sanaakaan kellekään

sanon että menköön, nää on näitä, kyl te tiiätte

naurahdus

"ootko sääki sitte semmonen"

pitäkööt mieluummin huorana ku heikkona idioottina

en myönnä kellekään että välitin taas

mä en välitä mistään

vittu sä pilasit kaiken

aina on joku, joka ottaa vastaan

kiitos Jeesus enkeleistä

varjeluksesta, jota en ansainnut

ne sanovat: "ei pyhä yllä pimeään; Herra ei synnin tiellä kanna"

eivätkö ne ole koskaan eksyneet?

sillä kun pieni joutuu hämärässä hukkaan

vailla aavistustakaan seuraavasta suunnasta

juuri silloin korkeimman käsi

tarttuu ja ohjaa turvaan

tämän maailman pimeimmissä kolkissa se asuu; pyhyys

ja Kristus itse kantaa karitsansa luolasta valoon 

sen pienimmän ja hölmöimmän

sillä siinä on armo, siinä on johdatus

siinä on se Jumala, joka on rakkaus

olin hetken valmis kuolemaan

kuplivaa riemua

porisevaa puhetta

halauksia ja maailman suomimista

kunnes vesi ei laimennakaan

hahmot hajoavat eivätkä liikkeet

mene sinne minne ne käskettiin

kannetaan kainaloista

maa on märkä ja silmät itkevät suljettuinakin

pelottaa vajota pimeään

kauhu iskee kun ovi suljetaan; ilma loppuu kesken

kilpailu hapesta päättyy itkuun

sellaiseen sielua repivään tuskaan

eläimelliseen ulvontaan

puristan jonkun kättä

toinen pitää sylissä ja silittää

hiljaa laulaa sairaasta karhunpojasta

lopulta

kun keuhkot väsyvät haukkomaan

kun irvistys uuvahtaa

vaimea nyyhkytys; kilpailun hävinneen hiljainen uikutus

kouristuksenomainen ote pehmenee

huokaus ja herpaannus

autuas tiedottomuus

...enää ei ole mitään...

jäädyttää mennessään maan

mä "ihan tällee unprovoked"

vääristelen ja ilkeilen

Haisulia pahempi kiusanhenki

riidanhaastaja

keskustelemaan kyvytön kiukuttelija

ne jotka voi valita

mieluummin kerää tavaransa ja kävelee kauas pois

kun jää viereen 

tai varsinkaan paijaamaan

inhottavat ihmiset tarvii rakkautta eniten

mut voiko muita syyttää

jos ne ei tykkää hiekkakakkujen potkijasta

deeper than the beating heart

makasin

paikallani ääneti itkin

kyljelläni kyynelehdin

silmät synkiksi sammuneina

hiljaa huuliltani huusin

(kuluiko päiviä vai viikkoja; elinikä tuhatvuotinen?)

kunnes

häikäisee helmeilevä valo

sokaisee sumulapsen

kolostaan kömpivän kuolevaisen

kapuaa pystyyn

tunnustelee jalkapohjillaan vakaana kantavaa maata

sorjan selkänsä suoristaa 

ympärystään tutkailee

kuin ensi kertaa katsettaan kierrättäisi

pysähtyy; entisaikain päivistä palasia

pikkuhousut, aamukahvit, katseet, huokaukset

levällään lattialla lepää

piestyn eläimen lailla pieni kasa uikuttaa

työläästi hengittää 

sisään

ulos

sisään

hiljaisuus

kumisevat kalliot

jylisee nouseva raivo

sytyttää sumuiset silmät liekkeinä leimuamaan

tyttö on Helvetistä herännyt

Maan perustuksia lujempi

noussut sinut elävältä polttamaan

juokse sinä nyt; minä en enää pakene, en vaikerra

seison omilla jaloillani 

en orjantappuraisiin käsiisi enää nojaa

kärsi, sinä Saatanan sikiö

kärsi niin kuin minä olen kärsinyt

jokainen viilto repimällä avaa

kivusta kiemurra 

ja tukehdu omaan vereesi

sillä sinun tuskanhuutosi silittää sieluani 

syvä hiljaisuus on parempi kuin huono valhe

vaikea olla paikallaan

bambinsilmät värähtämättä tarkkailevat totta

ettei mieli niin vaeltaisi vanhassa

ravistan kosketuksen iholta

pyykkään lakanat, pyykkään itsenikin

(riittääkö kolme hammaspesua?)

avaan ikkunan selälleen, vaikka kylmä tärisyttää

pakkanen vie nöyryytyksen hajun pois

letitän hiukset

(niistä ei vedä enää koskaan kukaan)

arkiset vaatteet, löysät, alla kahdet pikkuhousut

puuro takertuu kurkkuun silti, saa kakomaan

(kunpa voisikin häpeänsä vain oksentaa ulos)

(musta möykky lattialle ja kevyempi sielu)

(minä vain huudan)

(kunnes täristen uikutan)

(hakattu eläin sykkyrällä)

feels like stealing

itkee huutaa polkee jalkaa

väsykiukku hätäkiukku yksinäisyyskiukku

mutta eihän kukaan kiukuttelevaa tyttöä syliin ota

seistä hölmönä hiljaa

kuin olisi joku läimäissyt

odottaa

olla velkaa kaikesta hyvästä mitä annettu on

minkä otti vastaan lupia kysymättä

vailla mitään oikeuksia

ikään kuin tässä maailmassa olisi ilmaisia

silitykset suukot sylit

ehei, niistä maksetaan

ja sen maksun aika on nyt, huomenna; 

aina ja iankaikkisesti

on pakko

silmät kiinni, sulje mieli

vedetään verhot sielun eteen

olkoonkin että on paljas kuin roudan riuduttama kallio

tykkäsitkö?

olkaa kilttejä

älä verkkosukkahousuja tuomitse

älä punaisia huulia ja korkeita korkoja

huorathan tarvitsevat rakkautta

enemmän kuin meistä kukaan

yön lapsia he

tupakansavuisessa hämyssä yksin harhailevat

ruumiinsa ja sielunsa antavat tahrata

seksiä silitystä vastaan

voiko siitä olla vihainen?

vaikka melkein luovutan jo

kaikki mitä ikinä on halunnut

kaikki mitä ei ikinä tule saamaan

ehjä mieli rauha rakkaudessa kellua

kuitenkin

raajarikko joka tavalla

kelvoton ja ikävystyttävä

rikkinäisyydessään rasittava

synkkyydessään säälittävä

kitkuttaa eteenpäin

jos pitää itsensä kuolettaa

olla tahtomatta tuntematta toivomatta

eikö ole aivan sama

onko "ei mikään" olemassa vai ei?

ja on niin saatanan ikävä

sinua, voi luoja, kaikkea sinussa

ja kaikkea mitä olisimme yhdessä olleet

ei sellaista ole kuin luottamus

tappakaa minut, maksan mitä vaan

kunhan autatte pois täältä

en uskalla itse

vaikka toivon niin hurjan kovasti

henget nappaa jos nyt liikahtaa

minä en ole enää sama

minut on huoraksi tahrattu

jään kiinni jokaisesta 

eleestä ilmeestä sanasta

ainoa tapa välttää nöyryytys

on olla olematta

hävitä ilmaan piiloutua kadota kokonaan

kunpa voisi vain hengittää

laskea muurit olla vapaa

ja silti turvassa vailla pelkoa

saada mitä tarvitsee

(ei, ei se ole sitä, lupaan ettei ole)

voisi kaiken kertoa

alusta asti kaunistelematta olematta liikaa

tällaisena täydellinen

en halua enää kokeilla

en jaksa enää kuolla

kivusta tekis mieli huutaa

katseet selässä

korvat huoneillakin

kaikki arvioivin silmin punnitaan

pälyilevä tyttö luovii polttomerkkikaislikossaan

väistelee tasapainoilee hypähtelee

välillä sihahtaa

ja häpeä korventaa vatsan

pyrkii ulos suusta ja silmistä

sama se

mikä minä olen

kasa solmuja litroittain kahvia

hölmöjä pieniä suuria ajatuksia

ujo elämänhalu joka kuolemantoiveeksi purkautuu

kaikki pelottaa

jatkuva pelkääminen väsyttää pienen ihmisen

olenko edes se

vai pelkkä lutka vain

käyttöesineeksi pelkistetty riepu

joka surkeaan riepotteluun hajonneena

elävältä kuoli

säälittävä hellyyden kerjäläinen

pieksentää vailla saatana

että lopullisesti ymmärtäisi paikkansa

(viiden pisteen vihje: sitä ei ole)

tajuaisi ajatuksestakin luopua

järjetöntähän se on luulla

että "voi kun et meniskään" mitään kellekään merkkaisi

turhaa siis kaikki

kun mikään ei merkitse

mikään ei satuta

en minä enää toivo

voi kunpa voisinkin vain nousta 

toiveen mukana ilmalentoon raikkaalle taivaalle 

uskoa mahdollisuuteen

minun siipeni vaan naulattiin asfalttiin aikapäiviä sitten

sisar hyvä; toiveisiin kuolee

when your moments of clarity scream the hell within

et tulis metriä lähemmäs jos tietäisit

pysy kaukana, älä koske, usko nyt

musta on sulle pelkkää haittaa

oon takertuva utopistinen hölmö

joka vaatii pelkästään mahdottomia

vetää lähelle ja kirkuen työntää pois

vie kaiken muttei suostu mitään antamaan

väsynyt ja synkkämielinen

sutkin saan kuolemaa kaipaamaan

särkyneen palaset hullussa järjestyksessä

irrationaalinen ja itsetuhoinen

saatanallinen pyörremyrsky

odottaa sua syvimpiä solmujaan setvimään

mielipuoleks suuttuu kun epäonnistut

huutaa ja itkee päin hakatun koiran ilmettäs

vaikka ties että tehtävä on mahdoton

älä vaivaudu tulemaan lähelle

mut on rikottu niin monta kertaa

etten enää itekään osaa muuta kun rikkoa

satutan meitä molempia

enkä jaksa ees välittää siitä

horjumme mutkissa elämän

aamukahvia kauniita lupailevasta mukista

kirkas taivas huurretut puut

tällaisina aamuina olisi kai kaikki mahdollista

jos en niin perkeleesti pelkäisi elämää

helpompaa olisi nollata pää

heittäytyä virtaan

jossa basso ja viini kuljettavat

yössä vieraiden sylistä toiseen

vastenmielinen ajatus palata siihen

mutta en osaa tätäkään

kuka tämän läpi pääsee järkeään menettämättä

vetoavalla hymyllään houkutteli minut rappukäytävään

kirkas katse

(maailman vaarallisin, juokse jo)

ilon jättämät rypyt silmäkulmissa

hymyilee minulle

(eikä aavista mitään)

ja jopa mustunut ja kova sydän

melkein vähän liikahtaa

varomaton hymy pääsee karkaamaan

kunnes säikähtäneenä käännän katseen

(älä vain näe sieluun asti)

"ei kai enää; ei kai taas"

katsos, sinun kanssasi minulla on mukavaa

ja mukavia asioita minä pelkään kuollakseni

sillä jos jokin tuntuu mukavalta

se on puuttunut

ja voi puuttua uudestaankin

enkä minä osaa iloita jähmettymättä kauhusta

menkää kauas minusta

te kaikki mukavat asiat

minun jokainen soluni hylkii teitä

ja lopuksi vaan sattuu

turvallista on haluta kuolla

se ei ainakaan lähde pois

askeleita tyhjän päälle

katson ikkunasta tummaa pihaa

vedän käsiä syvemmälle hihoihin

silmät seisovat, pää on tyhjä

Hervanta hohtaa

naapurin tyttö huutoitki eilen

halausta kai kaivattaisiin vähän joka kerroksessa

itkisinpä minäkin kaikki solmut auki

ja nukahtaisin

nukkuisin vain

aamulla olisi elämä kauniimpaa

mutta minä olen jo kivun alla väsähtänyt

kuormaani turtunut

enkä enää tiedä

kauanko unettomat silmät pysyvät auki

kauanko kipeillä jaloilla kävellään

ja kauanko murtunut sydän

jaksaa palasina lyödä