ja vesi kimmelsi

Odotan vierailua. Sanon vierailu, vaikka se on työvuoro, niin kovasti ihastuin Kerstiniin. Kerstin on vanha, virolainen nainen; pitkän elämän väsyttämä, mutta perkeleen sisukas. Ja kuitenkin hänen sydämestään virtaa kiltteys niin vuolaana, että se pakahduttaa.

Kerstinin koti on täynnä kauniita vanhoja esineitä ja tuntuu, kuin olisin astunut ajassa 70 vuotta taaksepäin. Tummapuisen piirongin päällä seisoo juhlava itsenäisen Viron lippu vieressään edesmenneen aviomiehen kuva ja Suomen lippu. Kerstin puhui miehestä paljon, mutta pehmoisesta vironsekaisesta puheesta ymmärsin vain, että tämä oli työskennellyt Tallinnassa ja hänen kanssaan oli ollut hyvä ja turvallinen olla. Lapsia ei oltu saatu, Kerstin mietti, että olisi pitänyt.

Kerstin oli ollut ystävällinen, tarjonnut makeisia ja leipää, kehunut kuinka nuoret ovat kauniita ja kysellyt perheestäni. Erityisesti vanhus oli ihastellut paksua tukkaani, jonka olin letittänyt toiselta puolelta. Olimme nauraneet yhdessä ja Kerstin oli kiitellyt lukemattomia kertoja ja halunnut nousta vilkuttamaan lähtiessäni kivuista huolimatta. Siunasin häntä mielessäni ja päätin, että pitäisin palmikkoa aina hänen luo mennessään, vain ilahduttaakseni.

***

Katson kelloa. 16:14. Syön välipalaa ja selaan kirjaa, alan letittää tukkaani. Edestä taakse, vasemmalta sivulta toiselle. Pöyhin letin tuhdimmaksi kunnes olen tyytyväinen, korjaan etuhiuksia vielä hississä.

Heti kun pääsen sisään, näen, ettei tänään naureta. Kerstin huokaa heti, että on väsynyt eikä jaksa enää elää. Valittaa sotkusta ja siitä, kuinka kaikki on niin hankalaa jo. Istumme hiljaa. Lopulta hän pyytää minua käymään kaupassa. Kirjoitamme yhdessä listan, hän pyytää nisujahu lettutaikinaa varten. Toistan vehnäjauhon suomeksi, ja hän jaksaa hymyillä. Hän antaa lompakon ja avaimen ja sanoo: "ole kiltti".

Kaupassa mietin pitkään. Kerstinin pyytämän merkkisiä nakkeja ei ole, ja joudun pohtimaan, otanko ollenkaan vai korvaanko jollain muulla. Päätän miettiä kun olen kerännyt muut ostokset. Vehnäjauhoa on kilon pusseissa vain luomuna, joten otan kaksikiloisen. Banaanit, viinirypäleet, limu, leikkele. Jahkaan lihahyllyn edessä niin kauan, että alan pelätä myyjien luulevan minua varkaaksi. Lopulta otan Atrian nakkeja ajatellen, että on tärkeämpää saada nakkeja ylipäätään ja menen kassalle. Maksan niin, että saan mahdollisimman tasan vaihtorahaa, pakkaan ja kävelen takaisin. Kerstin istuu siinä minne hänet jätin, hymyilee.

Alan purkaa kassia, ja kerron miksi olen tuonut Atriaa. Kerstin vastaa jotain, mistä en saa selvää, mutta leikkelepaketin kohdalla hän pysäyttää käteni liikkeen ja kysyy mitä se on. Vastaan. Merkki on väärä, tuotenimi tismalleen sama. Maistaneena tiedän, että ostamani on laadukkaampaa. Sillä ei ole merkitystä. Olen tuonut vääränlaisen leikkeleen, sooloillut nakkipaketin kanssa, ja nyt Kerstin kysyy, eikö kaupassa ollut kilon vehnäjauhopaketteja. Valehtelen, että ei, koska en uskalla alkaa väitellä siitä, voittaako kilon luomujauhopussi kaksikiloisen edullisen pussin. Kerstin näyttää uupuneelta ja vihaiselta, vaikka kaikki ilmeet ovatkin laimentuneet laskostuneen ihon alla. Hän alkaa puhua.

Kerstin puhuu pienestä eläkkeestään, jokaisen euron tärkeydestä. Hukkaan menevästä ruuasta. Toistelee, ettei aio syödä ostamiani lihoja, tyrkyttää niitä minulle ja karhuaa minulta niihin menneitä rahoja. Hän miettii ääneen, kuinka päähäni on voinut tulla ostaa sellainen määrä vääränlaista lihaa vanhalle ja sairaalle ihmiselle. Kerstin valittaa vaihtuvista tytöistä, jotka eivät tiedä ja joille pitää selittää ja näyttää, vaikka hän ei jaksa, ja on pyytänyt avukseen yhtä ja samaa ihmistä. Hän toistelee, ettei jaksa, puolet puheesta on viroa. Hätä on asettunut tummaksi möykyksi ylävatsaan ja tunnen halvaantuneeni. Pyydän anteeksi, ensin yhdellä, sitten kahdella, sitten kolmellakin sanalla. Myötäilen ja ymmärrän, olen vaihtanut sinuttelusta teitittelyyn. Katson uupunutta, kuolevaa naista, jolle olen tuottanut valtavan pettymyksen. Haluaisin kertoa kuinka paljon yritin. Haluaisin perustella ostosvalintani, todistaa, että oikeasti halusin tehdä hyvin. Sen sijaan kuuntelen hiljaa hänen väsynyttä valitustaan katse pöytäliinassa, koska tiedän, että poikkipuoliset sanani luultavasti vain lisäisivät vettä myllyyn, ja ettei Kerstin jaksa väitellä. Ei ole minun syyni etten tiennyt, ei ole Kerstinin syy, että hän on turhautunut. Mikään ei ole kenenkään syytä, silti kaikki on väärin. Herra armahda meidät molemmat.

Hiljaisuuden laskeuduttua kysyn varovasti, pitääkö hänelle laittaa silmätippoja. Kerstin vastaa myöntävästi ja punnertaa itsensä vaivalloisesti ja mitään sanomatta ylös tuolista, laahustaa rollaattoriin tukeutuen sohvalle. Käyn pesemässä käteni, hiljaisuus painaa hartioita ja niskaa kaarelle. Palatessani Kerstin ei katso minuun. Laitan tipat, yhden kumpaankin sameaan silmään, jonka reuna punoittaa arkana. Vien roskan roskiin ja istun nojatuolille Kerstinin viereen. Kysyn onko jotain mitä hän haluaisi minun vielä tekevän, hän vastaa ettei ole. Kysyn, lähdenkö. Hän kysyy kelloa, se on viittä vaille. Lisään, että voin myös istua vieressä vielä. Kerstin sanoo hiljaa, minuun katsomatta kaksi sanaa: "Voit mennä." Sisälläni tuntuu repeävän jotain.

Kävelen hiljaisuudessa eteiseen ja puen kengät. Silmät alkavat täyttyä, vartin kestänyt pato alkaa murtua. Yritän vakauttaa ääneni ja huikkaan Kerstinille: "hei hei". Hän vastaa ja kiittää minua. Hämmennys saa minut hajoamaan ja vastaan huterasti että ei kestä kiittää ja että olen pahoillani. Olo on epätodellinen.

Kerstin ei noteerannut palmikkoani mitenkään.

Hississä hajoan. Katson itseäni peilistä kun itken kyyneleitä, jotka valuvat holtittomasti poskille ja lattialle, vaikka yritän pyyhkiä niitä. Uikutan kuin piesty eläin. Olen niin pahoillani, niin epäonnistunut ja niin kelvoton. Surkea, totaalinen pettymys, jolta kukaan ei toivo muuta kuin katoamista. Kestää korttelin verran ennen itkun laantumista. Ohi kävelee ihmisiä, pidän katseen maassa, yritän näyttää neutraalilta. Erään kerrostalon sisäpihan kohdalla muistan lettini. Alan itkeä uudelleen ja revin samalla palmikkoa auki, nopeasti ja kovakouraisesti. Sitaisen hiukset poninhännälle ja menen omille ruokaostoksilleni. Väistelen ihmisiä, pidän katseen maassa, yritän ajatellakin mahdollisimman hiljaa. Haluaisin pienentyä käytävän nurkkaan näkymättömiin, vaikka tiedän olevani iso, ruma ja ankea.Yritän olla myyjälle kohtelias ja pakata tavarani nopeasti. Yritän yritän yritän. Inhoan koko sanaa; yrittämiseen sisältyy lupaus epäonnistumisesta, puolitiehen jäämisestä, toteutumattomista aikeista. Ja kuitenkin juuri se sana tuntuu nyt kuvaavan kaikkea koskaan tekemääni.

Olen elämässäni yrittänyt pitää ystäviä, tehdä vaikutuksen, olla rakastettava, riittää, ihastuttaa ja huolehtia kaikesta tarpeeksi. Minut on häpäisty riekaleiksi, huudettu nurkkaan kyyryyn, minua on pilkattu, vähätelty ja pyöritelty. Aina könyttyäni pystyyn, maailma on tyrkännyt kumoon, ja joka kerta jokin luu on pirstoutunut. Enkä jaksa enää.

Kerstin on jaksanut sitä yhdeksänkymmentä vuotta. Nyt hän on vaivaisena ja väsyneenä vankina kodissaan, joka ei ole koti. Ja minä tuotin hänelle pettymyksen.

Herra armahda meidät kaikki yrityksistämme.