1. Pitele hellästi, kuin haurainta kuivakukkaa, etten särkyisi enempää. Jotten saisi säröjä sisimpääni, kolhuja kauriinmieleeni. Pitele kuin maailman arvokkainta, sillä arvoni minulta on riistetty; nosta korkealle, vielä ylemmäs - niin että voisin lentää pois, vaikka enhän minä ikinä tahtoisi.
2. Sivele selkääni, hivele hipiääni; tee jälleen kauniiksi kaikki se, mikä kerran liattiin. Koske samoihin kohtiin aina uudelleen, uudista minut käsilläsi. Varovasti, etten murru kuin kevätauringon kuivattama lieju tomuna asfalttiin. Luodaan unelmaa painajaisen sijaan, katsellaan suloisia unia.
3. Ole minulle kallio, johon nojata; vankkuuteni kun elämä horjuttaa. Ole lähellä, jotta yletyn sinuun kun tarvitsen turvaa, lohtua; korvan, joka kuulee huolet, ilot, hämmästykset. Minua suuremman sylin, josta käsin voin kohdata kaiken; kodin, johon voin maailmalta palata - ja hengähtää. Rakasta ehdoitta ja ehtymättömästi niin kuin karhuäiti rakastaa pentujaan, ole ylpeä, kannusta ja kehu loputtomiin: niin minä nousen.
4. Minua on lyöty vasten kasvoja; revitty ja rikottu, häpäisty niin etten enää osaa pyytää mitään. Seison särjettynä hiljaa ja katson, verisin kyynelsilmin, lohduttomana; miksi minulle pitää tehdä noin? mitä minä tein väärin, kun minulle vastataan näin?
Minä vetäydyn sisääni, omaan ihmemaahani, johon kipu ja pelko ei ulotu; vedän raajat sykkyrään ja suljen silmien ikkunaluukut niin, ettei ulkoa pääse tajuntaan muuta kuin vehreä koivu ja kesäaurinko. Heijaan ja kuuntelen tasaista hengitystäni katsellen en mihinkään. Pehmoinen usva on mukavampi kuin häpeästä ja iskuista hehkuvat kasvot.
5. Nainen, tyttö, huora, kulta. Mikä minä olen? Mikä tämä varpaista kaulaan ulottuva kasa ihoa, luuta ja lihaa on? Miltä se tuntuu? Anna minun kääntää katseeni, niin on turvallisempi. Olen vieras tässä maassa, opeta minulle tämä outo kieli, oudot tavat; opeta taas koskettamaan ilman kihisevää inhoa ja polttavaa häpeää. Näytä miten se tehdään oikein, kerro mitä saa ja mitä ei saa. Ehkä minäkin vielä käännän kasvoni kohti aurinkoa, vapautta, valoa - ja loistan itsekin.
6. Sirpaleista minä itseni kokoan; kuihtuneen ruusun istutan uuteen multaan. Leikkaan, liimaan, askartelen, kunnes tekeleeni muistuttaa alkuperäistä - tuleeko se koskaan olemaan yhtä eheä ja hyvä, en tiedä. Kuitenkin se näyttää samalta, lihakset toimivat samalla tavalla. Vain välillä mielen kaiku on eri - haikeampi, kolkompi. Kuitenkin senkin kyky iloita, ihmetellä, rakastaa on tallella.
Pitää vain uskaltaa. Kyllä minä vielä. Melkein jo.
