horroksen rajakyliin

ei maailmalta kai pääse pakoon
ketunpoikasilla lienevät jo suojana
kaikki kolot joihin keksii tyttö yrittää piiloon
tarvitsevathan nekin
suojaa marrashyhmältä
ja lohduttavan pehmeää pimeää

tyttö tervetullut ei mihinkään
yksin tyhjyydessä kulkee
kaiken väärän ja vieraan keskellä
vain omassa lyhdyssä kynttilä
ja sen liekki on niin kovin pieni ja lepattava
lämpimään kaipaisi hänkin
mutta vilttinsä on sateesta märkä
ja syli jossain liian kaukana
sinne eivät pienet kädet yllä kurkottamaan

eikä se kai häntä varten ollutkaan

valvonut pitkän yön

umpikujasta itsensä löytää
uudestaan ja uudestaan
turhia vääriä arvottomia
toiveensa rakkautensa pelkonsa
sanansa teräskorviin törmänneet
kuurouden mitättömyyksiksi leimaamat
mitä voisi nukella olla sanottavanaan?

pillejä soittavat
tahtia taputtavat
tyttö tanssii tanssii tanssii
ympäri ympäri ympäri
mutta katseensa on tyhjä
askeleensa jonkun toisen silmä valinnut
jalat jo hieman väsyneet
mutta ehkä reipasta rakastettaisiin?

kyllästyvät
marmorikasvoisen tytön nostavat hellästi takaisin lasikaappiinsa

kääntävät selkänsä ja unohtavat ennen äänettömiä kyyneleitä
niitä, jotka kysyvät:
entä minä?
milloin minäkin saan olla olemassa?
milloin olen kaunis?
milloin minullakin on merkitys?
milloin minäkin olen arvokas?
mikä minussa on vikana?

haltijat kaukaisen maan

mut kuka särkynyttä rakastaisi
kuka silittää jaksaisi loputtomiin
kuiskutella korvaan kauniita
ja peitellä lempeään unimaahan
kuka suukottaisi suojaavasti
tai syliin nostaisi turvaan
"enkeleitä, onko heitä?"
minä olen niin kauan heitä etsinyt
paljain jaloin kivikossa harhaillut
pienet varpaat verille vaeltanut
ja valkea yöpaita liian kylmä on talven viimoihin
voi!
tyttö on niin kovin väsynyt jo
lämmintä hyväänsä etsimään
entä jos se onkin hukkaan joutunut
niin kuin kai tyttökin