lähe menee, sä löydät vielä ihmisen, joka on niin saatanan zen

liian rikki

liian sotkussa

liian hajalla

liian pihalla

ei kukaan tahdo korjauskelvotonta, levotonta

eikä minusta enää tasaista saa

vai kuinka muka voisi sileäksi silittää jonkun

joka kosketusta kavahtaa

ja kuinka voisi lähellä pitää jotakuta

joka pyristelee irti ja kaivautuu peiton alle turvaan

yrittää iholtaan saada karistettua sen

mikä toista lämmittää

mutta tätä vainoaa

ei jätä rauhaan
vaan hulluuteen ajaa

hapon lailla polttaa verkkokalvot

kirvelee mieltä
vääntää kasvot irvistykseen

huutaa huutaa huutaa HUUTAA

kunnes pieni hiljaa sortuu nyyhkyttämään

ole kiltti mene pois 

pysy kaukana ettet pety

minusta ei ole tähän enää

vaikka kuinka haluaisinkin
tuhkista normaaliksi syntyä

parempi yksin kuin jotain pilaamassa

mutta olen se ihminen, joka selviytyi - siitäkin

luulin ettei kellään olisi enää väliä

että voisin antaa ihmisten repiä palasia itsestäni loputtomiin

ottaa mukaansa minkä osan mielivät

ja nyt, aivan yhtäkkiä

ei olekaan ihan sama kelpaanko

haluaisinkin olla jollekin ehjä

en miljoonan sirun malja

vaivalloiseksi koottavaksi

en raskas taakka kannettavaksi

enkä Nyyti lohdutettavaksi

saisinko siis minäkin

tuhanteen kertaan särjetty

vihdoin olla ehjä ja kokonainen

tavallisen ihana

ja niin perkeleen rakas

että pitkän päivän jälkeen mikään

ei ajaisi hellittelyn edelle

uudelleen syntymistä anelee kai jokainen

kaikkiko me olemmekin palasina?

täydellisiäkö likaisuudessamme?

vai voisiko joku sittenkin kaiken pois pestä

ja pukea puhtaisiin vaatteisiin?

silloinhan mekin syntiset

lähes pyhiä olisimme

kaunista, kummaa, sinistä planeettaa

aurinko paistaa verhojen välistä

ja vaikka silmät ovat yön pelosta tummat

minä nousen

laitan musiikin soimaan

sipsutan keittiöön unipaidassa

ja polvimittaisissa villasukissa

juon teetä kukallisesta mukista

koska häikäisevän valkea pitsiliina laulaa kevättä

valo on hiljainen ja tyyni

aika pysähtyy hetkeksi

suljen silmät

nyt ei odoteta harmaita sadepäiviä

eikä omaan huutoon heräämistä

ei loputtomalta tuntuvaa kouristuksenomaista itkua

eikä sielua kasaan puristavaa yksinäisyyttä

sillä tässä hetkessä on elämä

ja minä annan sen valua päälleni

leijua ympärilläni

viipyillä ihollani kevyenä harsona

hengitän sitä sisääni

avaan silmät

minulle riittää kyllä pimeitä päiviä

mutta tämä on elämän aamu

jäätyneeseen maailmaan, rakkaudettomuuteen

pesee huoran pois kasvoiltaan

letittää hiukset yötä vasten

katseita kerjäävät vaatteet yhden kerrallaan riisuu

ja lempeästi kuivaa alastomat kasvot

peilistä vastaan katsoo kaikki mitä jäljelle jää;

pelkkä väsynyt, kivikon kolhima tyttö

vailla suojaa, syliä, silityksiä

(kuka muka huoraa silittäisi?)

(mutta enhän minä tahallani)

paljaina palelevat

lonkat, kyljet, hartiat, solisluut

kallio, jota jokainen mies vuorollaan

aallon lailla syövyttää

ohuemmaksi ja ohuemmaksi kuluu

milloinkohan lakkaa olemasta kokonaan?

tärisee kylmissään

peilistä tuijottavat takaa-ajetun silmät

mutta mihin karkaisi kivi aaltoa?

siispä seisoo paikallaan

huutaa silmistään;
viime yön kauhuista tummuneista

voimattomana odottaa loppuaan

enää ei tarvitse jaksaa karkuun

palavat puut ja emottomat linnut

eilisen ja huomisen välissä

kelluttelee
kaikki lopussa
alku odottaa luomistaan
vaikka tyhjyys valuu sormien läpi
ja tömähtäen hajoaa jäälle

ei tietä näy eteen-

ei taaksepäin

ja vaikka näkyisikin

uskaltaisiko tyttö askelta ottaa?

siispä pysyy paikoillaan
tuijottaa sinne jonnekin

odottaa

odottaa

odottaa
pelkää kuollakseen

entä jos ei tapahdukaan

mitään

entä jos ei tulekaan

ketään



entä jos onkin pelkkä

olemattomuus