puropolosta vakava virta

28.12.

makaan valveilla

silmät tuijottavat värähtämättöminä pimeään

keittiön kello jo puolta kolmea

raksuttaa

mutta minä ajelehdin ajasta ja paikasta

katseen suuntaan, johonkin ei mihinkään

kuva toisensa jälkeen tiukentaa puristusta vatsassa

estää hengittämästä ja täyttää ajatukset sumulla

alapää on suojaton ja kipeä(kö?)

vaikka pikkuhousuja on kahdet

ja jalat sievästi limittäin

minä en ole tässä 

(vaikka olen)

väkivaltainen aalto keinuttaa

kunnes havahdun inhoon ja raivoon

sisällä riehuu huuto

ja haluan repiäraastaasilpoatappaaoksentaa

sillä tämä likainen huora ei ansaitse mitään

paitsi kivun

tuskan

kuoleman

...

silmät väsyivät tuijottamaan

hervottomina vaipuivat kiinni

maailma sammui unettomaan uneen

ja viimeinen ajatus

oli sinun sylisi lämpö

minulta iäksi viety

holtitonna haluttu

14.12.

pilvet roikkuvat niin hurjan matalalla

suurkaupunki vaihtuu

lumen alla nukkuvaksi 

sänkipelloksi

pystymetsäksi

jossa hoikat rungot palelevina seisovat

henkäyksiä huokaillen

kuolema pysähtynyt hiljentämään maiseman

hyinen vesi virtaa hankien välissä

liplattaa jäälauttoja kalistellen

saa alastomat pensasoksat värähtämään

autiuden keskellä omakotitalo

pihassa farmariauto

ikkunassa kynttilä ja joulutähti

sisällä jykevä selkä

lempeät kädet

pienten jalkojen tepastaessa syliin

ovikranssin takana asuu onni

ja minä muistelen sinua

kauneintani rakkaintani ihanintani

joka et minua tahtonut

vaikka olisin sinua pakahtuvalla sydämelläni rakastanut

ajattelen säihkyviä tähtisilmiä

ja sormen ympärille kiertyvää kättä

maailman vilpittömintä riemuhymyä

jota ei ehkä tulekaan koskaan

ja mietin

milloin on aika mustan leningin

viivaksi nipistetyn suun

ontoiksi itkettyjen silmien

valkeiden liljojen

miksi ikinä täytyy

siitä on jo vuosia kun uskalsin mä tuntea

kuinka voisi sopivasti kovettua?

niin ettei Ultra Bra:ta kuunnellessa itkisi

mutta kädet olisivat vielä riittävän lämpimät

surullisia sieluja silittelemään?

miten olla jäämättä vaille suojaa

miten olla rohkea tekemättä tyhmyyksiä

miten tulla nähdyksi piilottamatta toista

ja miten kestää iskut

alkamatta itse lyömään?

kuinka olla olematta ihminen ihmiselle

joka ei ole ihminen minulle

vaan polkee maahan ja talloo asfalttiin

potkaisee vielä ja jättää lumisateen peiteltäväksi

kääntyy ja kävelee pois

vaikka kuulee hakatun eläimen uikutuksen

joku joka kaipaamatta kuolee

tyhjä, ontto

jotain puuttuu

ei, sinä puutut

se kaunein ja rakkain

jonka tilalle kukaan ei kelpaa

päivät kuluvat hiljaisuudessa eteenpäin

yksi toisensa jälkeen nousevat ja laskevat

(milloin niitä tuli näin monta?)

tehtäviä palautetaan

opintopisteitä alkaa kertyä

käyn lounaalla nauramassa ystävien kanssa

mutta minä olen niin turha

aamumurinaa ei enää kuulu

ja öisin selkä sylin sijasta seinää vasten

odotan viestiä, jota et aio laittaa

hiljaisuudessa

koska Ultra Bra itkettää

tuntuu tyhjemmältä kuin koskaan

sillä sinua minä rakastin

rakastin oikeasti

ja nyt vain minä kaipaan

jääkylmässä järvessä uin

räntä valuu taivaalta

kastelee ja sotkee maan

voisinpa maata mutaisella nurmella

ja tulla sen hautaamaksi

antaa sen hukuttaa minut

marrasmaisemaan

ottaisitko silti minut

aina rikki

vääränlainen

liian vähän

ei tarpeeksi koskaan

joten miksi edes yrittää

mutta jos edes yhden harhaisen sekunnin

voisitko pitää hyvänä minua

vaikka olenkin likainen

silittäisitkö

niinkuin kilttejä, nättejä tyttöjä silitetään

katsoisitko kuin kultaa 

rakastaisitko

ihan tosi vähän vain

ihan pienen hetken vain

vastaus on aina ei

mutta kysyn silti

jos kuitenkin joku jossain joskus

ei vain suostuisi

vaan juuri minut

juuri tällaisena tahtoisi

...

mutta enhän minä koskaan kelpaa

kellekään

mihinkään

...

paitsi tähän

enkä usko enää satuja

28.10.

kiitos kun opetit

miten kuollaan

kiitos kun opetit

etteivät kauniit sanat ole totta

kauniin pojan suusta ainakaan

kiitos kun opetit

että valehtelija se

joka minua ihastelee

enhän minä ole mikään

pelkkä huora sinullekin

kiitos kun opetit

ettei minun likainen rakkauteni kelpaa

eikä tahrittu kelpaa rakastettavaksi

kukapa käytössä kulunutta tahtoisi

kun voi saada kenet vaan

...

kivistää vatsanpohjassa asti

istuminen saa irvistämään

lonkat eivät jousta

toivottavasti edes sinä

sait sen mitä halusit

sinä rakastit musta tällaisen

28.10.

ilma pakenee keuhkoista

sisukset puristuvat kasaan

sydän ruostuu ruttuun

järkytys nöyryytys

ikävä hänen ihoaan

ja purkautuu eläimellinen alkuhuuto

ikiaikaista tuskaa tihkuu

uudelleen ja uudelleen

repii ilmaa säröillään

kunnes vaihtuu vaimeaan vikinään

uupuneen uikutukseen

puristaa heijaa silittää itseään

ymmärtämättä, käsittämättä

loppuun käytettynä

viimein ammottavat silmät ovat

sielun tyhjiin itkeneet

enää ei satu

kun ei ole mitään

ja kun tästä nousee

on kova ja kylmä

tunnoton, sisällötön

eikä mikään voi enää satuttaa

niinkuin sinä satutit

jäädä omaan pieneen maailmaan

28.10.

minä haluaisin hukuttaa rakkauteen

juuri tuollaisena

täydellisen ja jumalaisen kauniin sinut

mutta sinun katseesi on musta

ja se sanoo

"minä en halua sitä"

"enkä minä halua sinua"

"en koskaan"

enkä minä voi tehdä muuta

kuin tuijottaa

ja hajota hiljaa

liitoksista hajoan

ei tämä ole minun kehoni

tämä on jokin paha ja likainen

juonii omaansa vastaan

pitää vankinaan ja koittaa saada ansaan

häpäistä ja nöyryyttää

voiko ruumiistaan vapautua

ilman, että sielu kuolee?

minä haluaisin elää

tämä saastainen häkki ei anna minun

tässä kehossa

tukehdun hiljaa omaan vereeni

vieraat seinät, vieras ovensuu

2.10.

iltabussin hämyinen valaistus

ulkona auringon viimeinen häive

purppurassa hämärässä

tyhjät, väsyneet silmät

tuijottavat hiljaisessa tuskassa

ei mihinkään

häpeä tuntuu kipeässä istumisessa

lantionpohja on paljas ja suojaton
vaikka housunnapin varmisti neljästi

näyt kiusaavat jo hereilläkin

kuvotus kiipeää vatsanpohjan ja nielun väliä

tikapuissaan tanssii

ajatuksia lipuu ympärillä

mutta ne eivät kuulu

sydän ei jaksa enää tuntea

on vain voimaton suru

kaikesta mitä on ollut
kaikesta mitä on

kaikesta mitä olisi voinut olla

kaikesta mitä ei tule

illusion and dream, in other words dishonesty

21.9.

sukka on rikki

maito pahentunut

hiukset vähän jo likaiset

selkää särkee

katseet tuntuvat ilkeiltä

vedän omani kohti lattiaa

alaston olo palannut

kiskon takkia tiiviimmin ympärille

mutta kuvat ja äänet tulevat sisältä päin

eikä niitä saa pois

tahrattu ydintä myöten

likainen käytetty rikottu poisheitetty

ällöttävä suttuinen lutka

läpeensä turmeltunut

lutka lutka lutka lutka

en minä kelpaa enää mihinkään

kellekään

ja minä siksi hajoan

3.8.

kun heillä on hätä

minä olen siinä

silmäni surevat heidän surunsa

minä kuulen itkunmyräkän

joka sielun seinämiä vapisuttaa

paijaan pelon kauemmas pois

ja sotkutukan takut harjaan hellästi auki

minun syliini he saavat nukahtaa

ja aamulla heitä odottaa kukallinen pöytäliina

lämmin kahvi ja tuoreet sämpylät

kiitoksen huikkaavat huuliltaan

ja katoavat ruuhkabussiin

kun minulla on hätä

kyyneleet valuvat muumityynyliinaan

rullalle kierretty peitonkulma korvaa pitelevän käden

vasen silittää - vaikka valetta sekin vain on

yksinäisyys puristaa sydämen kasaan

tukahdutettu valitus häviää pimeään

minua ei kukaan kuule kampaa pitele paijaa

ihmiset käyttävät loppuun ja häviävät

joka muuta kuvittelee

on hölmö

tarvitseminen on heikoille

heidät tuhotaan hitaasti kuluttaen

seiso omilla jaloilla

älä nojaa kehenkään

sillä kun jää pettää ja vajoat kylmään
kukaan ei vedä sieltä ylös

etkä voi syyttää kuin itseäsi

luottaminen tuhoaa elämiä

mutta onko muurien takana sen parempi

onko missään

entä jos on vain kipu ja ikävä

jos onnea ei ole tarkoitettu minua sylittelemään

jos onkin vain

kuolema

riko minut että ehjäksi tulla saan

loputon määrä repaleita

irrallaan lepattavat villisti

eikä niihin kerkeä kiinni

käsi herpoaa vaikka hetkeksi saisikin

reunahahtuvista otteen

kaikki hajallaan

sielu vuotaa verta

kuvia jotka näkyvät

mutta joita ei ole olemassa

viivaksi puristetusta suusta ei tule sanoja

eivätkä peuransilmät itke

ja kun kartta puuttuu 

sen voi kai piirtää ihoonkin

oo se kun oot, mä haluun oppii sut

riisutaan hiljalleen kaikki turha

kuoritaan kerros kerrokselta

heitetään sivuun 

rehvakas nauru ja pieni piikittely
lentävät samaan kasaan
ikäväkiukun ja kiirepuuskahdusten kanssa

tuijotetaan toisiamme alastomina

häpeän helmassa kasvaneina

pieninä väsyneinä rikkinäisinä

ujoina ja palelevina pälyilijöinä

ja syleillään toistemme vikoja

silitetään haavoja

vaikkei umpeen saisikaan

hengitetään toistemme puutteita

ja otetaan syliin ne kipeimmät pelot

anna minun nähdä sinut kokonaan

sillä mitä ikinä siellä onkin

minä haluan tuntea sen

rakastaa sitä

tai oikeastaan

tiedän jo rakastavani

kielon kukkia suussa

12.9.

pidä silmät kiinni
ettei sieluun näy sisään
se on niin paljas ja hauras pieni
vedetään verhot eteen

ei se kauaa satu
suu kiinni
nyt ollaan hiljaa paikallaan
se lopettaa kyllä kohta
on lopettanut aina ennenkin

kuvitellaan järvimaisema
aallot liplattamaan
auringonsäde poskea silittelemään
helma tuuleen liehumaan
kilpaa rannan korsien kanssa

ääni vetää takaisin todellisuuteen
kuva särkyy tuhansiin sirpaleisiin
rytmi kiihtyy kuvotuksesta huolimatta
lasittunut katse tuijottaa ei mihinkään
pari kyyneltä karkaa
kasvoilla häivähdys irvistyksestä
kunnes hiipuu pois
tyhjään pehmeään pimeään
johonkin kauas ei mihinkään

huokauksia

14.8.

kun jokainen henkäys sattuu

kun sielu repeytyy

askel askeleelta riekaleisemmaksi

kun ääni huutaa itkee uikuttaa tuskaa

ja kipu tihkuu joka eleestä

onko elämä sittenkin ihme

vai kiusaako maailma meitä heikkoja

kelvottomuutemme tähden tuhoaa

hiljalleen hajottaa

kunnes emme ole mitään

tomua asfaltin koloissa

on sentään kaunis ihminen

16.9.

tänä aamuna minä rakastuin sinuun

ja yhtäkkiä rakastinkin kaikkea

vanhoja taloja

vaaleanpunaista maalia rapistunutta

tiskikaapissa lojuvia muumikulhoja

tulisia lehtiä sateesta märissä puissa

lenkkeilijää ja lenkkarinsa alla loiskuvaa kylmää lammikkoa

pientä touhukasta pyöräilijää sadetakissaan
vanhaa, jykevää kivikirkkoa
surevia miehiä tummissa puvuissaan
tupakat sormien välissä

minusta pidetään kyllä huolta
tässä saan olla ja ihmetellä
maailman sylissä
elämän syleilyssä
juuri tällaisena
korkeamman käsi ohjaa oikeaan paikkaan
sen tuntee vaikkei aina nää
tuntee

tätä paikkaa, näit ihmisii

tämä kaupunki on vieras
ja liian suuri
betoninen sokkelo
ja niin hurjan äänekäs
hälinä ja melu sekoittavat metsäsielun sydämen
saavat sen tykyttämään epärytmeihin
hurjasti huutamaan
antakaa käsi
taluttakaa, näyttäkää tie
älkää jättäkö tänne yksin

ei yksiäkään tuttuja kasvoja
eikä kodikkaita huoneita
olenko minäkään täällä enää minä
vai ihan toiseksi muuttunut
sopeutumisen sumuun hävinnyt

ja meri rauhaton

alas ammuttu kyyhkynen
liikoja tavoitteli; mahdottomia
mutta minkä olisi hölmö itselleen mahtanut

nyt on pehmeä sydän kiveksi kohmettunut
sormenpäistä lämpö kaikonnut

(mitä sillä toisaalta tekisikään?)
(eivät silityksensä koskaan kelvanneet)
heleä nauru kolkkona kaikuu
ja hymy vaihtunut kuolleisiin silmiin
joista valo on sammunut
ja jotka vain yötä odottavat
yötä ikuista ja pehmeää;
pimeä on uupuneelle hellä ja turvallinen
kehdossaan se kiikuttaa 

kauniisiin uniin
kauas, jonnekin pois

...

ja sittenkin
todellisuus saa aina kiinni
iskee veitsensä vatsaan
ja hetkeksi räväyttää sielun ammolleen

nyt purraan poskihampaat yhteen
nielaistaan paha pois
tyhjennetään mieli
kovetetaan katse kestämään uteliaat
eikä tyhjyydessä ole nähtävää

kun ei halua mitään
ei mikään voi satuttaa
eiväthän kuolleet sielut itke
(nielaise vielä kerran)

selkänsä on silkkipuuta

unimaailma haihtuu hiljalleen
todellisuus asettuu minuun
raotan silmäluomia
vielä unesta painavia
aamuaurinko paistaa vuoteeseen
leikkii verhoissa
ja valaisee koko huoneen
minä näen miten
sinä siinä aivan vieressä
maailman kaunein sinä
enkä minä tarvitse muuta
kuin tämän hetken ikuiseksi

minä suojelen sinua kaikelta

lähes samoilla silmillä
tuntematonta ihmettelemään
teitä, ihmisvilinää, valoja
nauru kuplii
aurinko silittää ihoa
musiikki soi sielussa asti
avaa padot
päästää vapaaksi
kivun, kauhun, kiitoksen
toivon ja tavattoman turhamaisuuden
sinä maistut suolalta ja oluelta
katseet kietoutuvat onnellisuudella yhteen
ja yöllä
autossa kaiken uuden uuvuttamana
sinun olkaasi vasten minun on hyvä levähtää
tässä sylissä on koti, ajattelen
ja nukahdan
ujo hymy suupielen kulmassa

maton alla mustia perkeleitä, jotka ovat käyneet nukkumaan

sylistä katukiville heitetty

piesty ja potkittu

kasvoihinsa syljetty

räkäisesti naurettu

liattu ja nöyryytetty

itkua, huutoa kuulematta

montako kertaa?

laskuissa seottiin jo kauan sitten

ja tyttö on isku iskulta väsyneempi

karkuun on turha yrittää

ne saavat aina kiinni kuitenkin
hiljaa odottaa

tyhjä katse silmissään

ja sielunsa kuolee pala palalta

(yhdestä lempeästä hetkestä olisin antanut kaikkeni)

(mutta kai jo liian likainen olen)

(mitään tahraamatta antamaan)

(kenellekään kunnolla kelpaamaan)

mieli lasittuu paikalleen ja kauas kaikesta

kaikki on tässä ja ei missään

epilogi

hämärä kiertyy harsona harteille

keinuttaa hiljalleen pimeään

mustassa kehdossaan hellästi heijaa

eikä enää tule kyyneleitä

unimaassa on tiedottomuus
tiedottomuudessa autuus

hiljaa huohottava kuolema

yhtäkkiä tuntuu alastomalta

vaikka luulin  

kevään jo pukeneen

talven jäljiltä paljaat oksat 

heleänvehreään verhoon

silti kaikkien edessä alaston

niiden kurjien liattavana

esillä

näytillä

tarjolla

inho vääntää kasvot irveeseen
kuvotus kohoaa kurkkuun

kädet eteen

jalat ristiin

katse alaviistoon

nyt ollaan hiljaa ja kadotaan

shhh

saanhan nilkkamittaisen helman

pitkät hihat ja väljänä liuhuvan neuleen
huivin sydäntä peittämään
ei helle voi häpeää kovemmin polttaa

jos vaatekerrosten välisiin sopukoihin 

ehtisi vielä saada vangittua talteen

ne pienet sielunmuruset 

joita ei ole sieltä ehditty varastaa

(onko niitä enää?)
(veivätkö sittenkin kaiken?)
(kylkiluiden välissä kolisee tyhjyys)

(onko minussa jäljellä enää mitään vain minun?)

 piilossa on tyyntä

katseilta suojassa kauniimpi mieli

olenhan näin pari senttiä lähempänä 

pyhille kelvollista?

pienin askelin puhtaammaksi

onnistuisiko se minultakin harhaan juosseelta?

(entä jos meitä kaikkia odottaakin palaminen)
(entä jos valkeus on valetta kaikki)
(ja me huudamme tuskasta ikuisuuden)

piirrä mitä haluat

toisten välinpitämättömyys

pettymykset

toisarvoisuus

naurunalaisuus

kelpaamattomuus

kaipuu

yksi kerrallaan kilahtavat 

teräksenkovaan kuoreen 

pois kimpoavat

ja maahan putoilevat jalkoihini

on niiden vuoro kiemurrella tuskissaan

sisällä kaiken tyhjyyden keskellä

rihmainen, tumma möykky

jota joskus kai sieluksi sanottiin

vailla sitä on vahvempi

kuolleena elämä on kauniimpaa

kun ei halua mitään

ei tarvitse mitään

ja kun mikään ei enää tunnu miltään

on vihdoin voittamaton

sinisissä silmissä tanssii 

kevättalven hyinen vesi

hymyssä maistuu 

sen toivottoman hölmön
itkevän tytön veri

eikä minuun satu enää koskaan

kuka muka kuuntelee, ja kuka tämän kierteen katkaisee

ei siellä ketään ole

ei jumalaa, ei perhettä, ei ystäviä

yksin minä olen

ja yksin saan järjestää asiani

kellekään muulle minulla ei ole väliä

ja miksi pitäisikään olla?

hulluahan se on

että minulle niin monella on merkitys

lakkaa välittämästä jo

senkin tyhmä tyttö

kyllähän päätäsi potkitaan

jos konttaat toisten edessä

vuodesta toiseen

koveta itsesi

ja lakkaa haluamasta

anna menijöiden mennä

kun eivät nekään halua sinua

käyttävät vain

kunnes sinua ei ole enää
kunnes olet sisältä kuollut

lähe menee, sä löydät vielä ihmisen, joka on niin saatanan zen

liian rikki

liian sotkussa

liian hajalla

liian pihalla

ei kukaan tahdo korjauskelvotonta, levotonta

eikä minusta enää tasaista saa

vai kuinka muka voisi sileäksi silittää jonkun

joka kosketusta kavahtaa

ja kuinka voisi lähellä pitää jotakuta

joka pyristelee irti ja kaivautuu peiton alle turvaan

yrittää iholtaan saada karistettua sen

mikä toista lämmittää

mutta tätä vainoaa

ei jätä rauhaan
vaan hulluuteen ajaa

hapon lailla polttaa verkkokalvot

kirvelee mieltä
vääntää kasvot irvistykseen

huutaa huutaa huutaa HUUTAA

kunnes pieni hiljaa sortuu nyyhkyttämään

ole kiltti mene pois 

pysy kaukana ettet pety

minusta ei ole tähän enää

vaikka kuinka haluaisinkin
tuhkista normaaliksi syntyä

parempi yksin kuin jotain pilaamassa

mutta olen se ihminen, joka selviytyi - siitäkin

luulin ettei kellään olisi enää väliä

että voisin antaa ihmisten repiä palasia itsestäni loputtomiin

ottaa mukaansa minkä osan mielivät

ja nyt, aivan yhtäkkiä

ei olekaan ihan sama kelpaanko

haluaisinkin olla jollekin ehjä

en miljoonan sirun malja

vaivalloiseksi koottavaksi

en raskas taakka kannettavaksi

enkä Nyyti lohdutettavaksi

saisinko siis minäkin

tuhanteen kertaan särjetty

vihdoin olla ehjä ja kokonainen

tavallisen ihana

ja niin perkeleen rakas

että pitkän päivän jälkeen mikään

ei ajaisi hellittelyn edelle

uudelleen syntymistä anelee kai jokainen

kaikkiko me olemmekin palasina?

täydellisiäkö likaisuudessamme?

vai voisiko joku sittenkin kaiken pois pestä

ja pukea puhtaisiin vaatteisiin?

silloinhan mekin syntiset

lähes pyhiä olisimme

kaunista, kummaa, sinistä planeettaa

aurinko paistaa verhojen välistä

ja vaikka silmät ovat yön pelosta tummat

minä nousen

laitan musiikin soimaan

sipsutan keittiöön unipaidassa

ja polvimittaisissa villasukissa

juon teetä kukallisesta mukista

koska häikäisevän valkea pitsiliina laulaa kevättä

valo on hiljainen ja tyyni

aika pysähtyy hetkeksi

suljen silmät

nyt ei odoteta harmaita sadepäiviä

eikä omaan huutoon heräämistä

ei loputtomalta tuntuvaa kouristuksenomaista itkua

eikä sielua kasaan puristavaa yksinäisyyttä

sillä tässä hetkessä on elämä

ja minä annan sen valua päälleni

leijua ympärilläni

viipyillä ihollani kevyenä harsona

hengitän sitä sisääni

avaan silmät

minulle riittää kyllä pimeitä päiviä

mutta tämä on elämän aamu

jäätyneeseen maailmaan, rakkaudettomuuteen

pesee huoran pois kasvoiltaan

letittää hiukset yötä vasten

katseita kerjäävät vaatteet yhden kerrallaan riisuu

ja lempeästi kuivaa alastomat kasvot

peilistä vastaan katsoo kaikki mitä jäljelle jää;

pelkkä väsynyt, kivikon kolhima tyttö

vailla suojaa, syliä, silityksiä

(kuka muka huoraa silittäisi?)

(mutta enhän minä tahallani)

paljaina palelevat

lonkat, kyljet, hartiat, solisluut

kallio, jota jokainen mies vuorollaan

aallon lailla syövyttää

ohuemmaksi ja ohuemmaksi kuluu

milloinkohan lakkaa olemasta kokonaan?

tärisee kylmissään

peilistä tuijottavat takaa-ajetun silmät

mutta mihin karkaisi kivi aaltoa?

siispä seisoo paikallaan

huutaa silmistään;
viime yön kauhuista tummuneista

voimattomana odottaa loppuaan

enää ei tarvitse jaksaa karkuun

palavat puut ja emottomat linnut

eilisen ja huomisen välissä

kelluttelee
kaikki lopussa
alku odottaa luomistaan
vaikka tyhjyys valuu sormien läpi
ja tömähtäen hajoaa jäälle

ei tietä näy eteen-

ei taaksepäin

ja vaikka näkyisikin

uskaltaisiko tyttö askelta ottaa?

siispä pysyy paikoillaan
tuijottaa sinne jonnekin

odottaa

odottaa

odottaa
pelkää kuollakseen

entä jos ei tapahdukaan

mitään

entä jos ei tulekaan

ketään



entä jos onkin pelkkä

olemattomuus

huutaen aukesi suu, toivon repaleet roikkuvat rihmoista

jos yhtenä päivänä saisin olla

ehjä, puhdas, vapaa

horsmia kimpun keräisin valtavaan lasimaljaan

lempeällä nurmella paljain jaloin kävelisin

kävisin makaamaan, hengittelisin raikkautta

en katsoisi jalkoihini

en jäisi enää piiloon

menisin ulos maailmaan

sen syke sykkisi minunkin sisälläni

en jatkuvasti anteeksiantoa anoisi

olisin olemassa

oikeasti kerrankin

vailla häpeää, pelkoa rakastaisin

silloinhan minäkin ehkä tärkeä olisin

en enää vääränlainen ja aina tiellä

vaan vihdoin merkityksellinen, rakas, ihmeellinen

olisinhan?

(sinulle en kuitenkaan kai koskaan)

yhtä päivää minä vain toivoisin

että tietäisin ihmeitä vielä olevan olemassa

liian rumia kuvia laita valot pois päältä

minä kelpaan 
raiskattavaksi
runneltavaksi
rikottavaksi
revittäväksi
riepoteltavaksi
nöyryytettäväksi
vaiennettavaksi kiusattavaksi
tuhottavaksi

oikeaa minua ei halua kukaan

minua
ei kukaan
halua

vieläkään

eihän ämpäriin huku?

silmiä painaa jo
mutta nyt ei voi olla surullinen
"yhtenä iltana paljon jos viiniä jois", laulaa radio
voi kyllä!
osta pullo hyvää punaviiniä
olohuoneen himmeässä valossa rubiineina hehkuvaa
ja juota minulle

juota kunnes hymy on herkässä ja nauru kuplii
juota iloon onneen autuuteen
juota kunnes toivottomuuden verho
ohenee olemattomiin
ja kirkkaat tähdet valaisevat minun yöni
juota kunnes suloinen unohdus saapuu minua syleilemään
ja suru on jossain kaukana
niin kaukana
ettei sitä ehkä ollutkaan
eikä se enää löydä takaisin
juota minulle pehmoinen syli, jossa uni tulee helposti
vaikka se olisikin vain tämän yön harha

eikä kipua enää ole oleva, sillä kaikki entinen on mennyt

Häväistys. Lika. Saasta. Tahrittu ruumis, sotkettu mieli. Hätä. Tyhjä tyyneys. Näytteleminen. Surkeat suunnistusyritelmät. Pettymys. Irstaus. Rumuus. Vääryys. Epätoivo. Yksinäisyys. Vakuuttelu. Selittely. Suru. Syyllisyys. Tyhmyys. Kelpaamattomuus. Surkeus. Ahdistus. Itku. Pois karkaaminen. Rangaistukset. Miellyttäminen. Mitättömyys. Arvottomuus. Lohduton kaipuu ja loputon pimeys. Yrittäminen. Sekasorto. Viha. Kärsimys. Kipu. Kuvotus. Piiloutuminen. Alusvaatteet. Riittämättömyys. Suunnaton, ikuinen häpeä.

Kaikki paha pulppuaa tuosta pienestä, niin säälittävän vääränlaisesta tytöstä kirkkaina punaisina jokina, jotka kimmeltävät kuin kevättalven jää, jota heräilevä aurinko kutittelee. Kun metalli murskaa kalpeat padot, virtaa kaikki kipu niin monina heleänpunaisina puroina valtoimenaan pitkin käsivartta ja ohi sormien, kunnes kepeästi putoilee helmi helmeltä multaan.

Maan pehmeässä sylissä tyttö lepää; katselee yllään lentäviä pääskyjä, joiden vapautta hän ei onnistunut löytämään; hypistelee kosteaa multakökkärettä, joka sormissa toiveidensa lailla hiljaa murenee. Hiukset ovat vienosti sekaisin - tuuli ne kai sotkuun tuiversi. Hameen helma keinuu tuulessa, jalat makaavat jo: enää ei ole kiire. Lämmin kesäilma hyväilee rikottua lasta, sydän ottaa vielä muutaman askelen ennen kuin löytää lempi nojatuolinsa, johon käpertyä lepäämään.

Niin kumman tyyni hetki se on; ei huomista huolehdittavaksi.
Vielä juuri ennen nukahtamista hymy tytön kasvoilla muuttuu pohtivammaksi:
"Kunpa olisi joku silittämässä uneen"